Ischgl 2013

Kuvista aukeaa klikkaamalla suurempi versio.

Hissi D1 Palinkopfille

Reissu sai tavallaan alkunsa jo syksyllä 2011, kun olimme Innsbruckissa EM-kisamatkalla. Silloin ajelimme autolla lähistöllä ja sain omin silmin nähdä, miltä vuoret täällä oikein näyttävät. Tietääkseni emme nähneet yhtään kunnollista laskettelurinnettä, mutta pelkästään ne vuoret saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että myös rinteiden täytyy olla jotain sellaista, joka täytyy itse kokea.

Keväällä 2012 tilasin jo innokkaana Alppimatkojen esitteitä ja mietiskelin, mikä voisi olla sopiva paikka. Tulisiko valita joku lumivarma ja varata matka heti kun ne tulevat myyntiin vaiko odotella tammikuulle ja väijyä äkkilähtöjä? Näin jälkikäteen selvisi, ettei äkkilähdöt ole vastaus yksin matkustavalle, ja muutenkin niitä matkoja väijyy moni muukin.

HUOM! Tekstissä on mainittu usein rinteiden numeroita ja hissien ja paikkojen nimiä. Nämä ovat etupäässä tarkoitettu omiksi muistiinpanoikseni, mutta tästä kartasta voi myös katsoa missäpäin olen liikkunut. Rinnetiedot omilta sivuilta löytyy useista rinteistä tarkempiakin tietoja ja näkymiä pääsee jopa navigoimaan Street View:llä. Kartta kannattaa avata eri ikkunaan.

La 26.1.2013

Jotenkin Raija sai järkeiltyä minulle, ettei matkatavaroita tarvitse viedä kentälle edellisenä iltana, jos lento lähtee klo 12:10. Oikeassa hän oli, sillä sain kävellä suoraan tyhjälle baggage drop -tiskille ja turvatarkastuksessakin oli edelläni yhteensä kymmenisen ihmistä. Note to self: lauantaina on lentokentällä hiljaista, jos ei ole mikään yleinen matkustuspäivä.

Matka sujui kaikin puolin hyvin, vaikka lähtöportilla tulikin pahaenteisesti alkanut kulutus, joka alkoi suunnilleen näin: "Teknisen vian vuoksi emme valitettavasti..." Onneksi pahaenteisyys koski vain kofeiiniaddikteja, eli lennolla ei voitu tarjoilla kahvia lainkaan.

Matkatavarat saapuivat tyylikkäästi perille, ja sukset odottivat mukavasti lentoaseman ulkopuolella erillisessä pisteessä. Reipas matkailija menee bussiinkin ensimmäisenä ja varaa itselleen juuri haluamansa paikan.

Bussimatka kesti vain puolisentoista tuntia, jonka varrella tunneleita lukuunottamatta sai ihailla aivan koko ajan kauniissa auringonpaisteessa kylpeviä vuoria. Maisemissa ei tosiaan ole vikaa.

Illalla oli ohjelmassa "Alpentreffen" Fuchsloch-baarissa, joka löytyi ihan hotellin läheltä. Löytyi tosiaan, kun olin ensin käynyt Kitslochin edessä, ja se taas ei ole hotellin lähellä. Ihan turha reissu se ei silti ollut, sllä halusin joka tapauksessa nähdä kabiinien ala-asemat.

Alppitreffeillä ei ollut mitään ihmeempää, kanssamatkustajien naamat vain tulivat tutuiksi.

Ruokapuolesta päätin huolehtia marssimalla Burger Kingin ovesta sisään, mutta käännyin eteisessä jyrkästi oikeaan ja kiipesin portaat ylös ravintola Höllbodeniin, joka ammotti tyhjyyttään. Mieli kuitenkin teki potkaa ja uskaltauduin sitä tilaamaan. Onneksi, sillä se oli paras versio kyseisestä ruokalajista, jonka olen syönyt! Jopa hapankaali oli haudutettu miedon maistuvaksi. Voi tosin olla, että se lillui voissa. Mutta niin hyvää se oli, että arvelin syöväni saman annoksen viikon aikana vielä toistamiseenkin, jo senkin vuoksi, että kuvausväine unohtui ottaa mukaan.

Su 27.1.2013

Matkakuumeilijalle tällainen matka on siitä huono, että itse matkalle pääsemisen lisäksi sitä kuumeilee myös itse asiaan, eli laskettelemaan pääsemisellä. Ekan lomayön unet eivät siis olleet kaikkein parhaimmasta päästä, mutta ihan oikeat yöunet sentään.

Ekaksi laskupäiväksi on luvassa postikorttisäätä; aurinko ilmeisesti mollottelee pilvettömältä taivaalta. Loppuviikon aikana ei enää aivan niin hyvää ole ennusteiden valossa luvassa, joten kuvausväline on otettava mukaan heti ja yritettävä malttaa käyttääkin sitä. Harmaalla kelillä on turha kuvata, kun mitään ei näy.

Näin ekana innokkaana aamuna pikkuisen ihmetyttää se, että aamiaista tarjotaan vasta alkaen klo 8:00, kun hissit aukeavat jo 8:30. Jos siis haluaa olla kärppänä paikalla heti ekana, niin kiirettä saa pitää syömisensä suhteen.

Ischglin kylä sijaitsee noin 1400 metriä merenpinnasta ja varsinaiset rinnealueet ovat lähestulkoon kokonaan kahden kilometrin yläpuolella.

Pätkä punaista 40 Hissistä E4

Sää tosiaan oli juuri niin hyvä kuin toivoa saattaa: aurinkoa, pikkupakkasta eikä tuultakaan mitenkään ihmeesti.

SunSkin toimesta olisi järjestetty tutustmista Idalpin ympäristöön, mutta enhän minä nyt siihen malttanut osallistua, vaan viiletin kovaa vauhtia kohti Palinkopfia ja koko alueen aivan laitimmaista rinnettä - punainen 40 - joka oli etukäteen näyttänyt innostavalta. Se olikin koko päivän ainoa rinne, jota maltoin laskea useammankin kerran, muuten laskin kutakin joko vain kerran tai sitten toinen kerta tuli vastaan tavallaan vahingossa, kun etsin uutta reittiä tai rinnettä.

Siirtyminen Palinkopfille ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan, sillä nousin hissillä C2 kerran ylös ja laskin takaisin ala-asemalle ihan lämmittelymielessä. Hissi oli jo noustessa pysähtynyt viisi-kuusi kertaa, mutta ajattelin sen johtuneen joukosta teutoonihorsteja, jotka eivät osaa nousta hissiin tai jotain. Olin väärässä, sillä ala-asemalle päästyäni olikin jo lappu luukulla, se hissi ei olisi toiminnassa. Aikamoisen huonoa tuuria ajattelin sen olevan, kun netissä oli ties kuinka pitkään mainostettu aina ja joka päivä kaikkien hissien olevan toiminnassa. (Myöhemmin olen saanut havaita, ettei se tieto ihan reaaliajassa taida verkkoon saakka päätyä.)

Punainen 40 oli juuri niin hyvä kuin odotinkin. Olin sanut myös edellisenä iltana vahvistusta käsitykselleni Emmi-oppaalta, joka mainitsi saman rinteen suosikikseen, mutta aamulla laskettuna.

Kolmen laskun jälkeen lähdin eteenpäin. Taisin laskea mustan 22 ja nousta Lange Wandilla Greitspitzille ja siirtyä sitten Sveitsin puolelle. Sieltä en rinteitä ja hissejä yhtä tarkkaan muistakaan, mutta ainakin olin merkannut mieleeni Grivaleabahnin mielenkiintoisena yksittäisenä yhteen suuntaan sojottavana. Jostain syystä en ihmeemmin innostunut mistään, kaikki rinteet tuntuivat jotenkin keskinkertaisilta. Paikka kyläkin kylpi auringossa ja tunnelma oli mitä parhain.

Näkymä Greitspiziltä Sveitsin suuntaan, alhaalla rinne 70

Sveitsin jälkeen halusin vielä nähdä Pardatschgratin ja rinteet 5 ja 4, jotka Emmi myöskin oli luetellut suosikkeihinsa ja on ne mainittu Ischglin webbisivuillakin vinkkien joukossa. Rinteet ovat melko jyrkkiä, ja iltapäivän ollessa jo hyvässä vauhdissa alkoivat jalat olla turhan väsyneet. Siinä vaiheessa alkoi pikkuhiljaa selvitä, ettei ole fiksua laskea niin pitkään kuin jaloissa voimaa riittää ja pysähtyä vasta sitten, vaan pikkupysähdyksiä kannattaisi pitää useammin. Siten jaksaisi keskittyä teknisesikin laskemiseen paremmin. Toinen tärkeä huomio oli se, että jyrkkien rinteiden laskeminen on selvästi raskaampaa kuin loivien, ainakin jos vauhtia jarruttelee samalla tavalla lanaten kuin minä.

Lounaspastaa. Tarjoiluastioina nämä pannut olivat koko alueella suuressa suosiossa.

Vaikka laskuhaluja olisi vielä ollut, niin annoin periksi ja laskin alas jo kolmelta. Punainen viitonen on paljon fiksumpi reitti kuin se ykkönen, jota suurin osa hinkkaa. Jälkeenpäin kylläkin selvisi, että vieläkin kivempia vaihtoehtoja on.

Laskujen jälkeen oli vielä afterski Kitslochissa. Senkin ajankohdan muistin puolella tunnilla pieleen, mutta ei pahemmin haitannut.

Illalla ruokaa Fuchslochissa, ja olin toki varautunut syömään itsekseni kirjan kera. Paikalla oli kuitenkin jo suomalaispariskunta samasta hotellista, ja he pyysivät seuraansa. Eihän sellaisesta sovi kieltäytyä, ja niin sainkin kuulla mm. useita vinkkejä kokeneilta Ischglin kävijöiltä.

Ma 28.1.2013

Jos sunnuntaina en ollut vielä malttanut laskea ryhmän kanssa, niin maanantaina jo maltoin. Ryhmiä oli kaksi, nopeampi ja hitaampi, ja tottahan minä nyt menin nopeampaan. Näkyvyys oli koko aamupäivän kovin huono. Laskuteemana olivat Höllenkarin rinteet, 30, 31, 34, 35 muistaakseni. Ne ovat taas kohtalaisen jyrkkiä, ja ryhmän mukana pysyminen vaati jaloilta paljon. Olin jo edellisenä iltana pelästynyt sitä, mokasinko kokonaan ja hiihdin päivässä jalkani ihan loppuun enkä toipuisi moneen päivään. Onneksi pelko osoittautui turhaksi ja jalat pelasivat hyvin aamusta alkaen, mutta sen verran otin opikseni, että päätin siirtyä hitaampaan ryhmään iltapäiväksi.

Pieni kolarikin sattui, kun Bodenalpin hissin yläasemalta lähdettyä, loivassa kohdassa joku laski kannoilleni ja melkein kaaduin. Se oli mies omasta ryhmästäni, joka kaatui ja sanoi minulle, että "laskit kannoille". Vastasin, että "ei kun sinä laskit minun kannoilleni". Seuraavassa hississä ruodimme asiaa ja tulime siihen tulokseen, että olimme laskeneet täysin samaa vauhtia ja kääntyneet poispäin toisistamme aivan vierekkäin siten, että tosiaan vain kannat osuivat yhteen eikä kumpikaan ollut nähnyt toista missään vaiheessa. Ilmeisen harvinainen törmäys, mutta onneksi ei käynyt mitenkään.

Ravintola Höllenkarissa syödyn Spaghetti Butter -annoksen jälkeen alkoi sääkin kirkastua. Hidas ryhmä jatkoi samasta mistä nopea oli aloittanut, mutta se ei haitannut yhtään, sillä tunnelma oli kohentunut sään myötä tuntuvasti ja hitaammin laskien voimatkin tuntuivat riittävän paljon paremmin. Loppujen lopuksi jopa niin hyvin, että kun ryhmä hajaantui klo 15, niin jatkoin itsekseni laskemista vielä niin pitkään kuin suinkin pääsin hissillä ylös, ja saavuin laaksoon 16:38.

Laskujen jälkeen kävin hotellin saunaosastolla. Tarvittavat kylpyvarusteet oli mukana, mutta olin melkoisen hämilläni kun missään ei ollut mainintaa pukuhuoneesta tai siitä, kuuluuko kekkaloida alasti ja onko jotain osastoja tai paikkoja miehille ja naisille erikseen. Eipä siellä naisia ollut, joten saattoi hyvin kekkaloidakin, mutta olisi noloa huomata, ettei se ollutkaan tarkoitus.

Höyrysauna oli aika laimea esitys, sillä höyryä oli vähänlaisesti ja lämpötila oli luokkaa haalea. Toinen sauna näytti paremmalta, mutta olin jo kuullt sen olevan pelkkää sisustusta, ja kyseessä olisi infrapunasauna. Seinällä oli kyllä pieni kiuas ja oikein löylykiulukin, mutta ne olivat pelkkiä koristeita.

Illalla syötiin kylän parhaaksi mainostettuja ribsejä Sunskiläisten kanssa Kitslochissa. Valitettavasti ruoasta on sanottava, että jos ne olivat kylän parhaat, niin ischgliläisillä ei ole aavistustakaan siitä miten ribsejä kuuluu valmistaa. Niitä ei ollut haudutettu tai edes keitetty ylikypsiksi, vaan liha piti kaluta irti luista hampaiden voimin siltä osin kuin se oli edes mahdollista. Kahdessa minun kolmesta rivistäni oli jopa alapuolen kalvoa poistamatta, mikä on jo suorastaan alkeellinen virhe. Olihan se ihan hyvää, muttei saa olla minkään paikan parasta.

Ti 29.1.2013

Eilinen iltapäivä oli ollut niin mukava, että aloitin päivän jälleen hitaassa ryhmässä. Keli oli mitä mainioin ja suuntanakin oli se punainen 40 johon olin jo sunnuntaina tykästynyt. Niin ja olinhan ehdotellut jo maanantaina opas-Kaisalle että kävisimme siellä kurkkaamassa, mutta hän ei suostunut koska se olisi ohjelmassa vasta nyt. Itse laskuista ei oikein ole muuta sanottavaa kuin että ne olivat ihan parhautta. Alkavaa möykkyyntymistä oli jo havaittavissa, mutta jokaiselle laskulle löytyi vielä hyväkuntoinen, tasainen ura.

Meille oli varattu pöytä Samnaunn Smuggler Almista klo 11:30. Se oli ennen suurta lounasryntäystä, mutta varjopuolena oli se, että nelikymppistä ei ehditty toistaa kuin muutaman kerran. Siirtyminen Samnauniin tapahtui kasikymppistä pitkin. Reitti vaikutti oikein miellyttävältä, mutta huonoksi onneksi näkyvyys katosi juuri kun lähdimme liikkeelle, ja se vei nautitavuutta tuntuvasti nytkin.

Lounaaksi nautin tagliatellea kermaisella herkkutattikastikeella. Ne sienet ainakin olivat täysosuma. Ruokailun aikana sää meni yhä huonompaan suuntaan, ja sadettakin alkoi ihan pikkuisen ripotella. Etukäteen kerrottiin, että takaisin yläs vievälle kabiinille pääsisi joko kävelemällä varttitunnin kylän poikki ja siitä bussilla tahi hiihtäen koko matkan, mutta silloin tosiaan joutuisi hiihtämään. Kumpikaan vaihtoehto ei houkutellut, mutta valitsin urheilullisemman. Se oli oikea valinta, sillä suksien luistaessa mukavasti ei aikaa kulunut paljonkaan, eikä lopulta hiihtämistäkään. Jos kolmosen kylänlaskussa jättää tasamaan hissin väliin, niin siinä saa jo hiihtää enemän. Tai sitten olen ollut väsyneempi sitä kokeillessani :)

Vuorelle paluu tapahtuu kaksikerroksisella kabiinilla, ja kun sellaisessa kerran ollaan, niin tietysti ylempään kerrokseen. Sää ei antanut edellytyksiä kuvaamiselle, mutta parhaimmillaan rata kulki todella korkealla laakson yläpuolella. Jos pitäisi arvata, niin 100 metriä ei riitä lähellekään.

Vuorelle päästyäni en halunnut oikein muuta kuin löytää tien takaisin Itävaltaan. Oppaan olin toki fiksuna miehenä jättänyt taakseni kun en viitsinyt odotella, eikä karttaakaan ollut mukana - tarkoitushan oli liikkua opastettuna. Onneksi olin käynyt tutustumiskierroksella jo sunnuntaina, ja osasinkin pienen etsimisen jälkeen löytää haluamani hissin. Harmi vain, että se olikin suljettu. No, olinhan nähnyt toisen ja kolmannenkin, eli ei muuta kuin niitä etsimään. Näkyvyys oli aina vain huonompi ja kosteaa luntakin jo satoi, mutta hissi löytyi lopulta. En ollut ainoa joka sen oli löytänyt, vaan edellä oli ainakin 500 muuta ihmistä. Hisseistä oli toiminnassa vain toinen, ja siinäkin ainoastaan joka kolmas tuoli. Muut olivat suljettuja myrskyn vuoksi! Koska jonottajia oli jo niin paljon, oli ilmeistä ettei muita vaihtoehtoja ollut olemassa, muuten joku olisi sellaisen jo keksinyt ja kertonut myös toisille. Ryysiksessä jonottamisessa kannattaa mennä reunaan, ja tässä tapauksessa siihen kauempana olevaan, joka oli monta kertaa lyhyempi. Kolmisen varttia siihen meni, mutta pääsin kuin pääsinkin hissiin. Myöhemmin kuulin, että samassa hitaassa ryhmässä aamulla hiihtänyt pariskunta oli joutunut odottamaan puolitoista tuntia. He tulivat paikalle myöhemmin ja luultavasti jonottivat huonommin.

Hississä yritin vielä ottaa kuvan väenpaljoudesta. Päitä oli jo arvoni mukaan toista tuhatta. Sekin kävi mielessä, että jos puhelin lipsahtaisikin kädestä, niin mitä tekisin? Palaisinko etsimään sitä syvästä lumesta jo toivomaan, että se vielä toimisi? En tiedä vastausta.

Tuhat (?) ihmistä jonossa ja ravintolakin odottajista pullollaan

Tunnelman muututtua erittäin voimakkaasti ajatteli silti vielä kokeilla, josko laskemisesta tulisi jotain. Idalpin puolella ei alhaalla ollut myrskystä tietoakaan, ja mielessä pyöri reitti Bodenalpin hissin yläasemalta Paznayner Thayaan ja sieltä edelleen saman hissin ala-asemalle. Siellä ei tuulisi ja näkyvyydenkin pitäisi olla kunnossa puiden takia. Ja mikä parasta, sieltä kyllä pääsisi pois ihan laskemallakin. Ei kun sanoista tekoihin. Näkyvyys - ok, tuuli - ok, sade -siedettävää. Joo, sade oli siedettävää kun se ropisi takille, mutta se ropisi yhtä lailla myös Bodenalpin hissin penkeille, ja vesimäärä ei istuimella voisi ola juurikaan runsaampi kuin juuri sillä vetisellä räntäkuormalla. Kukaan muuhan sitä hissiä ei olisi käyttänytkään, joten jokainen istuin olisi likomärkä. Se on suunnilleen sama märkyysaste kuin hanskassani yritettyäni pyyhkiä yhden isuimen puhtaaksi ennen istumista. Se oli viimeinen pisara, se päivä sai luvan tulla päätökseensä.

Pelkkä suihku ei tuntunut riittävältä palautukseltapäivän koettelemuksille, ja päätin menä uimaan viereiseen Silvretta Centeriin. Tietysti unohdin pyyhkeenkin, mutta kun paikka oli niin lähellä, niin äkkiäkös sen kipaisi hakemassa. Pukuhuonejärjestely oli jälleen outo, sillä se oli unisex. Suihkut olivat erikseen, mutta miesten suihkuihin näki aika hyvin, eikä sitä oikein edes voinut välttää. Saunaosasto oli erillisellä maksulla. Siellä taas suihkutkin olivat yhtä ja samaa osastoa, ja sauna oli unisex nakusauna. Lauteilla kuului pötköttää, mutta pyyhkeen päällä. Istuakin sai, mutta silloin pefletti piti olla myös koipien alla. Toisella kierroksella paikan kerberos tuli minulle asiasta huomauttamaan, mutta lähdin mieluummin pois. Löylyä oli mahdollisuus valella hiljalleen pihiseville kiville. Ehkä hiljaisuuden syynä oli se, että musiikin piti kuulua paremmin. Ei saisi mollata kulttuuriseikkoja, mutta tätä sentään mainostettiin suomalaisena saunana. Saunaosastoon kuului myös kylmäallas, joka oli oikein mainio. Vesi oli mukavan lämpöisä - ei liian kylmää tai lämmintä - ja kerrankin riittävän syvää, 190 senttiä. Ei tarvinnut kyyristellä päästäkseen upoksiin asti.

Uimalan puoli oli ihan hyvä. Vesi 29-asteista ja altaan reunat sellaiset, että vesi lorisi suoraan niiden yli. Reunalle saattoi siis asettua käsiensä varaan saaden jalat täydellisen rennoiksi.

Ke 30.1.2013

Keskiviikko valkeni kaikessa kauneudessaan. Sään oli povattukin olevan kaunista, mutta vähän hirvitti se, että alhaalla kylässä saattaisi lämpätila nousta jopa toistakymmentä astetta plussalle. Se tarkoittaisi väistämättä aika montaa plusasteta myös alimmille rinteille. Kuinka nopeasti lumi muuttuu sohjoksi ja voiko sellaisessa laskea kunnolla?

Vuorelle päästyäni oli näkymä aika masentava: ei ollut auki ainuttakaan hissiä, jolla pääsisi Sveitsin puolelle, ja samalla se tarkoitti myös sitä, ettei esim. nelikymppiselle päässyt lainkaan eikä moneen muuhunkaan houkuttelevaan rinteeseen. Jopa C2 ja Höllenkarin mustia palveleva E2 olivat suljettuina, eli valikoima oli todella rajallinen.

Onneksi hissit aukeilivat vähitellen, ja lopulta kaikki taisivat olla auki. Nelikymppisellekin pääsin, mutta se oli aika tarkkaan jo möykytetty ja kaluttu, mutta onneksi sen viereltä löytyvät 41:n reitit olivat ihan kohtalaisessa kunnossa. Ylhäällä Palinkopfin huipulla tuuli todella kovaa, ja oli hassua laskea ihan kohtalaista punaista vaivattomasti lipuen, kun vastatuuli piti huolen jarrutuksesta. Harmi vain, että tuuli oli jopa liian kovaa, sillä Gampenbahn suljettiin noin kahden maissa.

Punainen 41

Pakon edessä oli pakko etsiä uutta laskettavaa, ja löysinkin punaisen 13. Jo aamupäivällä olin ihmetellen katsonut, miten Sports Tracker ilmoitti huippunopeudeksi yli 80 km/h jopa löysässä 2b-sinisessä, joskin vauhdinottoon sopivassa kohdassa. Idalpissa oli myös ihan virallinen nopeuslaskurata mittareineen kaikkineen, ja siinä puolestaan sai aikaan sellaisia 70 nopeuksia, joista ST oli samaa mieltä.

Loivan 2b:n jälkeen halusin yrittää ennätystä kolmosen alaosassa, jonka piti kaiken järjen mukaan olla aamupäivän puolella sekä tyhjä että hyvässä kunnossa. Niin se olikin ja sainkin noin 90 km/h vauhtia, mutta koska rinne ei ollut aivan viivasuora eikä alas asti näkynyt, oli se todella pelottavaa. Etenkin siinä vaiheessa, kun eteen tuli vielä ihan pienimuotoisia röykkyjä. Se sai luvan olla viimeinen kerta kun yritän laskea vauhtia rinteessä jota en näe kunnolla riittävän pitkälle asti.

Iltapäivällä punaisessa 13:ssa löytyi todella sopivan tuntuinen loppulasku. Vaikka olikin iltapäivä, niin rinteessä kulki oikein passeli ura vauhdinotolle, ja näkyvyyskin oli erinomainen, puhumattakaan jarrutusalueesta. Laskin pätkän muutamaan otteeseen, ja lopulta ST tarjoili huippunopeudeksi huimaa 114 km/h. Laskujen vauhdeissa oli hyvinkin 10 km/h -suuruisia heittoja, joten arvelen tuonkin vauhdin olevan lähempänä satasta. Jos tuota laskua pitäisi verrata vanhoihin muistikuviin mm. Himokselta ja Syötteen nopeuslaskukäytössäkin olleesta rinteestä, niin väittäisin laskeneeni aiemmin kovempaakin. Niistä suorituksista on kuitenkin niin paljon aikaa jo kuunut, että todistusvoimaa muistikuvilla ei juurikaan ole. Sen kuitenkin sanon, ettei sellainen 80 tunnu vielä kummoiseltakaan, jos paikka on sopiva. Myös se on huomioitava, että täällä ilmanpaine on noin 3/4 merenpinnan tasosta, mikä merkitsee samalla alhaisempaa ilmanvastustakin.

Päivän kokonaismatkaksi ST ilmoitti 98km. Olisin voinut ylittää sata niin halutesani, mutta jätin tarkoituksella laskematta kokonaan alas kylään saakka. Jäisi vielä torstaillekin jotain saavutettavaa :) Bergfex povasikin oivallista laskupäivää.

To 31.1.2013

Aamu valkeni jälleen pilvettömältä taivaalta, ja edellisen illan ennuste näytti pitävän paikkansa. Ennusteeseen kuului sateen mahdollisuus myöhään iltapäivällä tai illalla, joten ajattelin laskea niin paljon kuin viimeistä päivää niin kauan kun keliä riittäisi.

Ensin päätin suunnata mielipaikkaani, eli punaiselle 40:lle. Heti aamusta se olisi parhaimmillaan, ja kaiken järjen mukaan minun oli pakko olla ensimmäisten joukossa. Niin olinkin, ja leveässä rinteessä näkyi noin tusinan suksen jäljet (huom, laskijoita oli siis vähemän). Se se oli laskettelua parhaimmillaan! Valitettavasti parhautta riitti vain rinteen yläosaan, ja suunnilleen puolivälistä alaspäin oli rinne ensin jäänyt huoltamatta lumisateen jälkeen ja vielä alaspäin mennessä eilisten runsaiden lämpöasteiden pehmentämä rinne oli yön pakkasessa jäätynyt inhottavan kovaksi. Koska rinteitä ei voi laskea vain puoliksi, päätin suosilla suunnata muualle nauttimaan aamupäivän olosuhteista.

Jalat olivat jo ekalla laskulla olleet sitä mieltä, että tänän vietettäisiin runsaasti pikkupysähdyksiä tai pysyteltäisiin loivissa rinteissä. Päätin suosiolla ottaa teemaväriksi sinisen ja numeroksi 22, joka on sen verran mukavasti syrjässä, ettei ollut pelkoa nopeasta kulumisesta. Eikä tietysti sekään ollut haitaksi, että rinne on mukavan leveä.

Toinen näkymä Greitspitziltä, hissi O1 ja rinne 70

Koska keli oli aurinkoinen, päätin antaa vielä Sveitsille mahdollisuuden näyttää parhaat puolensa. Taka-ajatuksena oli myös syödä elämäni ensimmäinen annos röstiä. Tunnelmaltaan Sveitsin puoli oli jälleen erinomainen, sellainen auringonpaiste saa väistämättä hyvälle tuulelle. Ihmeen nopeasti ne rinteet kuitenkin lasketaan möykkyisiksi, eikä se ole kivaa etenkään väsyneillä koivilla. Joukossa oli oikein mukaviakin pätkiä, mutta jotenkin en nytkään jaksanut innostua.

Erikoinen huomio: minua ei näytä haittaavan tippaakaan sellaiset siirtymälaskut rinteiden yläosissa, itse asiassa laskin niitä tänäänkn kilometritolkulla, mutta jos rinteen alaosassa onkin vastaavalla nopeudella laskettavaa leveää, laakeaa lähes tasamaata, niin sitä en jaksakaan laskea vaan vaitsen jotain muuta. Jos laskisi silmät kiinni niin meno olisi ihan samanlaista. Ehkä vastaus onkin juuri tuossa: en laske silmät kiinni, ja ylhäällä maisemat ovat aivan eri luokkaa ja onhan siinäkin vähän jännitystä, kun reuna on koko ajan vieressä.

Rösti oli ruokana mukava kokemus, mutta tarjoilijan huomion saaminen tilausta tehdäkseni ei ollut. Tarjoilijoita hääri ympärillä vaikka ja kuinka, mutta minuun eivät tuntuneet kiinnittävän mitään huomiota. Kenties yhden hengen ryhmä on liian pieni. Kun pöytääni myöhemmin tuli viisi muuta suomalaista, niin heidän tilauksensa otetiin joutuisasti, puhumattakaan siitä miten nopeasti ensimmäinen keitto tuotiin pöytään. Mahtoiko aikaa kulua kokonaista minuuttiakaan.

Rösti sveitsiläiseen tapaan

Kohtalaisen aikaisen lounaan jälkeen löysin ihmeellisen koskemattoman rinteen. Se oli ihan mukavaa laskettavaakin, mutta huono puoli oli se, että rinne oli kohtalaisen lyhyt (ehkä puolisen kilomteriä) ja sitä saattoi laskea ainoastaan ankkurihissillä. Arvelen muidenkin ajatelleen samoin kuin minä, eli en ollut matkustanut tänne saakka saadakseni laskea sellaista mäkeä, jota vastaava löytyisi lähempääkin kotoa. Ja olihan se ankkurissa seisominen kieltämättä rasittavaa.

Siispä takaisin Itävaltaan, Sveitsi olisi nyt nähty ja koettu. Eilen löytynyt nopeuslaskuun soveltunut pätkä kiinnosti, ja mielessä kummitteli ajatus siitä, josko saisi vahvistuksen joko eiliselle huippunopeudelle tai sille, ettei se pitänyt paikkaansa. Kello oli paljon vähemmän, ja rinnekin paremmassa kunnossa. Ensimmäinen yritys jäi alle 90. Toinen meni pieleen, kun joku Horst lähti liikkeelle juuri samaan aikaan kuin minä, enkä voinut laskea hänen päälleen eikä toisaalta ohittelukaan oikein kuulu asiaan. Kolmas onnistui, mutta totuus ei kyllä sillä selvinnyt, sillä lukema oli huimat 125 km/h! Mikäli eilinen 114 pitäisi paikkansa, niin ei tämä aivan mahdoton olisi, mutta halusin yrittää vielä uudestaan kun olosuhteet olivat niin hyvät. Mielestäni laskin ihan samanlaisen laskun toistamiseen, ja nyt lukema oli vain juuri ja juuri yli 100. Mitä noista sitten pitäisi ajatella? Ainakaan en usko siihen 125:een. Toisaalta sadan ylittäviä lukemia oli kertynyt jo yhteensä kolme, joten voisin uskoa sen rajan ylittyneen. Kuinka paljon, sitä en osaa sanoa. Veikkaisin, että 100 on lähempänä totuutta kuin se 125. Mutta kolminumeroinen nopeus tässä vain olikin tavoitteena sen jälkeen kun olin nähnyt, millainen vauhti se luotettavasti mitattu 72 oli.

Sports Trackerin dataa, nopeus oranssilla. Tässä on huomattava, että tuo hurja 125 km/h -piikki tuntui ihan samanlaiselta laskulta kuin seuraava, jonka nopeus menee vain vaivoin yli 100. (Klikkaa kuvaa suurentaaksesi)

Seuraavana tavoitteena olikin saada matkamittariin yli 100 km. Tiesin sen kyllä onnistuvan ilman ponnistelujakin, sillä keli oli aina vain upea ja laskuhaluja oli edelleen. Ihan mukavankuntoista laskettavaakin löytyi koko ajan. En ollut katsonut tietoa tauluilta, mutta halusin käydä kurkistamassa josko se kauniiksi mainostettu seiska olisi auki. Ja niin vain kävi, että se oli kuin olikin. Lunta tuntui olevan niin paljon, että alkuviikon puheet ruohotupsusta kuulostivat ihan kummallisilta. Sen sijaan maininnat lumivyöryistä olivat uskottavia, ja laakson rinteillä näkyikin pari pienen vyöryn jälkeä. Vaikka ne näyttivätkin pieniltä, niin silti laskija olisi niiden keskellä vielä paljon pienempi, joten ei niistä kyllä turhaan varoitella. Eilen olin nähnyt myös punaisen 40 Palinkopfin itäpuolelta kiertävn alkuosan siirtymäreitin luona laukaistuja vyöryjä, ja ne näyttivät aika hurjilta kun ajatteli, mitä kävisi jos sellainen tulisikin silloin kun on laskemassa sitä kapeaa kaistaletta.

Maisemien puolesta seiska oli kehujensa arvoinen, mutta ei senhetkisen kuntonsa. Harmi, etten tullut kurkistaneeksi sitä jo aamusella, sillä silloin se on ollut takuulla todella upeaa laskettavaa. Jättää nelikymppisen varjoonsa.

Sitten kello olikin jo kolme, ja edessä oli vielä pari kierrosta sinistä 22:a, sillä olin mielessäni järkeillyt sen olevan pidempi reitti kylään kuin Greitspiziltä lähtevä 13 tai "Eleven". Vieläkin pidempi reitti olisi, jos laskisi Greitspiziltä 22:lle, mutta ero ei olisi kovin mittava. En osaa sanoa onko eleven nimensä mukainen, mutta Sports Tracker kertoi minun reitilleni pituudeksi "vain" kymmenisen kilometriä. Ehkä kokeilen mielenkiinnon vuoksi huomenna vielä kokonaisen elevenin, niin saan ainakin sielulleni (ja intuitiolleni) rauhan.

Päivälliseksi oli luvassa taas potkaa, tällä kertaa kuvan kera. Annos oli entisellään, ja tälläkin kertaa jouduin toteamaan sian voittajaksi, luovutuksen tullessa jopa aiemmin kuin viimeksi.

Annos, joka ei kohdannut voittajaansa

Huomiselle bergfex povaa huonoa säätä. Lumisadetta koko ajalle. Kertymä jää pienenpuoleiseksi, mutta jos pilvet ovat päällä koko ajan, niin pelkästään huono näkyvyys riittää tekemään säästä huonon minun näkövinkkelistäni. Laskemaan kyllä pääsee, mutten odota sen olevan yhtä nautittavaa kuin mm. eilen ja tänään. Tai oikeastaan joka päivä hyvän kelin aikaan.

Pe 1.2.2013

Viimeinen laskupäivä. Ennuste osui jälleen oikeaan, eikä näkyvyyttä oikein ollut muualla kuin puiden joukossa. Hissitkin aukeilivat keskiviikon tapaan pikkuhiljaa, tosin tänään ilmoitetiin syyksi epämääräisesti "turvallisuustyöt". Menin rinteeseen tavallista myöhemmin, ja päätin laskeskella pikkuhiljaa ihan rauhalliseen tahtiin. Samalla etsiskelin hyväkuntoista laskettavaa, mutta kovin heikko oli saalis. Jos jotain löytyikin, niin sitten en vain nähnyt mitään. Kun katsoin millaista vauhtia jotkut laskivat ohi, en voinut välttyä ajatukselta että heidän on pakko nähdä eteensä minua paremmin. Jos joskus vielä tulen tänne takisin tai muuten joudun laskemaan lomalla huonossa näkyvyydessä, lupaan hankkia itselleni tummemmat lasit tai kokeilla jopa aurinkolaseja, joita näki monella. Toki siihen nopeuteen vaikutti myös se, että jalkani olivat hyvin väsyneet alusta alkaen, mutta vaikkeivät olisi olleetkaan, en olisi kyennyt laskemaan sellaista vauhtia niin epätasaisessa rinteessä. Jos epätasaisuudet näkisi etukäteen, olisi tilanne jo toinen.

Lounaaksi otin jälleen pastaa. Taisin syödä sitä joka päivä torstaita lukuunottamatta. Olisin kyllä mielelläni ottanut tänäänkin röstin, mutta sellaista ei ravintola Höllbodenin itsepalvelupuolella mestäni ollut tarjolla. Ja toisaalta mieleni teki saada uudestaan spagettia voin kera, niin hyvää se oli maanantaina ollut. Söin lounaan jo ennen 11.30 sillä ajatuksella, että ottaisin myöhemmin tauolla vielä erikseen jonkun jälkkärin.

Lounaan jälkeen laskin lisää puiden seassa, mutta vaihtelun vuoksi kävin vilkaisemassa miltä Idalpissa näytti. Onneksi kävin, sillä kissojen rivistö oli liikkeellä samaan aikaan. En tiedä lanasivatko ne koko laakeaa aluetta, mutta niiden jäljiltä oli hyvä laskea sinistä kasia vaikkei lumen pintaa erottanutkaan.

Päivän huippunopeudeksi jäi 69 km/h, ja lukema on luotettavasta lähteestä peräisin, eli Idalpin nopeuslaskuradalta. Hyvässä säässä sen laskeminen ei tunnu juuri miltään, mutta nyt oli hurjaa kun ei tosiaan erottanut lunta jonka päällä laski. Laskin vain yhden kerran, ja ajattelin mennä "korjaamaan" lukeman seiskalla alkavaksi, mutta juuri kun olin lähestymässä rataa, näin miehen kaatuneen mittauspisteen jälkeen. Ei hänelle tullut muuta kuin henkinen kolaus monen katsojan edessä, vaikka lukema olikin 73. Päättelin kuitenkin siitä, että kaatuminen on silläkin radalla siis mahdollista, enkä halunnut kokea sitä itse.

En saanut jälkiruokaa Höllbodenista, sillä siellä ei kertakaikkiaan ollut pöytäpaikkaa edes yhdelle. Sen vuoksi meninkin Pardoramaan, jossa tiesin olevan pöytiä yllin kyllin ja hyvässä lykyssä snookeriakin telkussa. Molemmat toteutuivat, ja syötäväksi valkkasin annoksen nimeltä Kaiserschmarrn. Se nätti hyvältä, mutta en etukäteen tiennyt että sitä tarjotaan myös makeaksi lounaaksi, ihan kokonaiseksi ateriaksi, ja annoskoko oli sen mukainen. Kun täti oli laittanut lautaselle yhden kauhallisen, se näytti jo vähintäänkin riittävältä välipalakseni. Sitten hän laittoi vielä kaksi lisää.

Välipalan jälkeen kello olikin jo kolme, mikä on enemmän kuin alun perin olin edes ajatellut päivän aikana laskevani. Huomasin kuitenkin Sonnenbahnin palveleman rinteen 6 olevan aika mukavaa laskettavaa, se kun on niin lättänä etteivät edes hiihtokoululaiset saaneet sitä möykyille. Väsyneenä oli myös hauska istua hissiin, jonka puomikin laskee ja nousee itsestään, istuimet ovat lämmitettyjä ja myös kupla aukeaa itsestään. Enpä tosiaan olisi etukäteen tai alkuviikostakaan uskonut, että vielä saman loman aikana löydän viehätystä sellaisesta lähestulkoon tasamaan laskemisesta!

Niinpä vain ST ilmoitti päivän kokonaismatkaksi reilut 73 kilometriä, ja liikkeelläoloaikakin oli melkein viisi ja puoli tuntia, mikä ei jää esim. keskiviikosta jälkeen kuin pari minuuttia.

Illalla ruoaksi melkein schnitzeliä, mutta kaksinkerroin taitettuna ja juusto-kinkku täytteellä, eli tutumin sveitsinleikettä, tai täläläisin cordon bleuta. Pakkaaminen tuntui vähän hassulta, kun pyykitkin olivat jo valmiiksi muovikasseissa ja päivän laskuvaatteet ynnä varusteet eivät olleet vielä kuivuneet.

La 2.2.2013

Lähtöpäivään ei mitään ihmeemipä kuulunut, pakkaamista hiljalleen, kun bussi lähti vasta yhdeltätoista. Sääennustettakin ehti tiirailla, ja ensi torstaihin saakka povattiin ainoastaan yhtä päivää, jona oli osan aikaa pyöreä auringonmollikka symbolina, muuten oli pelkkää lumisadetta. Melkoisen hyvä tuuri siis kävi kelien suhteen, kun ainoastaan viimeisenä päivänä ei aurinkoa näkynyt lainkaan. Kolme päivää oli kokonaan aurinkoisia ja kahtena puolet.

Bussia odotellessa juttelin mm. laseista, ja keskustelukumppani oli sitä mieltä, että heikko se näkyvys on laseista riippumatta. Oman googlauksen perusteella minun lasini pitäisi olla värinsä puolesta ihan sopivat lumisateelle, joten merkittävää parannusta ei ole luvassa ellei jotain aivan uutta innovaatiota keksitä.

Laskijan ilme kertoo matkan kokonaisvaikutelman

Jälkimaku matkasta on hyvin positiivinen. Tuuriakin oli, kun säät olivat noinkin suosiolliset, mutta muös sen suhteen, etten sairastunut tai loukkaantunut tai mitään, mitään ei kadonnut eikä hajonnutkaan. Muilta osin matkan tullut varustus oli kunnossa, paitsi että olin varautunut vain pakkaskeliin, enkä plusasteille. Yläkropan ja jalkojen puolesta olin joka päivä varustautunut siten, että olisin selvinnyt 20 asteen pakkasesta ihan hyvin. Paitsi keskiviikkona, silloin ei ollut välitakkia ja -15 olisi vielä kokemuksen mukaan pärjätty. Säätövaraa oli siis oikeastaan vain hanskoissa ja kypärässä siltä osin, että sen alle olisi voinut laittaa myssyn. Olisi ollut kiva, jos olisi ollut kevyempikin laskuvarustus, mutta sellaista ei kyllä ollut kotonakaan valmiina, eli ostosreissuksi menisi.

Matkakohde tuli oikeastaan valittua Raijan työkaverin suosituksesta. Jostain syystä en ollut Ischgliä esitteiden perusteella kauheasti edes harkinnut, ehkä juuri siinä katalookissa ei ollut yhden hengen huoneita tarjolla tai jotain. Sitten kun katsoin paikkaa ajatuksen kanssa, ei enempää tarvinnutkaan enää harkita. Halusin lumivarmuutta ja kammoksuin hissijonoja, ja noihin molempiin Ischgl näyttää vastaavan hyvin. Hissikapasiteetti varsinkin huima, eikä tässä vaiheessa talvea jonoja pystynyt syntymään kuin poikkeustilanteissa. Niitä ovat esim. se, kun joku tärkeä hissi aukeaa, mutta silloinkaan ei aikaa kuluisi muutamaa minuuttia enempää, ja kyse olisi joka tapauksessa yksittäisestä jonotuskerrasta. Vuorella lunta oi vaikka miten, ei ollut yksi eikä kaksikaan kertaa kun huilatessani rinteen reunalla sommaton sauvani humpsahti lumeen kahvaa myöten, eikä vielä edes osunut pohjaan. Jos lumi alempaa laaksosta sulaisikin, niin sillä ei olisi mitään merkitystä, sillä sinne päätyvät rinteet ovat vain siirtymäkäytössä, ja ruuhkaisina ne olivat aika turhia noin laskettelumielessä joka tapauksessa. Nytkin tulin monta kertaa alas laaksoon kabiinilla väliasemalta, eikä olisi yhtään pöhkö ajatus tulla ylhäältä saakka. Voisi jopa jättää suksensa säilytykseen hissin yläasemalle. Miksi en sitä tehnyt, en osaa sanoa. Jos meniin heti uudestaan, niin en roudaisi suksiani ainakaan hotelliin saakka.

Hotelli oli todella mainio. Tähtiä oli kolme, mutten koko aikana keksinyt muuta puutetta kuin sen, että minibaari olisi ollut kiva omien juomien säilytykseen. Parvekkeen ovi tosin ajoi ihan saman asian, ja juomakassini sai olla siellä koko viikon ihan rauhassa. Niin joo, se sauna saisi myös olla ihan oikea. Ischgl mainittiin etukäteen varsinaiseksi menopaikaksi, mutta hotelli oli hyvin rauhallisella paikalla, enkä muutenkaan nähnyt elämöintiä muualla kuin afterskissä. Jos joku jaksoi juhlia yötä myöten, jäi se minulta kokonaan näkemättä (ja kuulematta).

Huolestuin pikkuisen muutama päivä ennen lähtöä siitä, että kaikki peitot ja tyynyt olisivat untuvatäytteisiä. Lähetin torstaina 24.1. hotelliin sähköpostin jossa toivoin allergiaversioita. Mailiin en saanut mitään vastausta, mutta haluamani tyyny ja peitto oli pedattu sänkyyni jo valmiiksi, ja se muistettiin myös varmistaa että niitä toivoin. Siitä pari ansaittua lisäpistettä hotellille!